Tyhjän blogin syndrooma
Smetana, pionit ja meidän salin hattarainen värimaailma.
Jotta en vahingossakaan jäisi kärsimään kyseisestä syndroomasta, julkaisen tämän ensimmäisen tekstin puolihuolimattomasti. Kun on kirjoittanut edes muutaman lauseen ja painanut “julkaise”-nappia (tai tässä tapauksessa kansainvälisesti ‘Publish’ painiketta) niin voi hypätä yli kaiken sen paineen mikä syntyy kun pitää saattaa päivänvaloon ensimmäinen kirjoitus.
Tätä tekstiä ei kannata pitää prologina millekään tulevalle, koska sehän tarkoittaisi sitä että minulla olisi jonkinlainen käsitys siitä mitä tuleman pitää. Ei, tässä on kyse ainoastaan siitä, että en halua jäädä tuijottamaan tyhjää julkaisulistaa heti ensimmäiseksi, vaan kokea suurta onnistumisen tunnetta siitä, että jotain olen jo saanut aikaan.
Olen haaveilija, pohtija, etukäteen suunnittelija ja monessa suhteessa pilkun viilaaja ja haluaisin aina saada ulos priimaa. Todellisuus ei kuitenkaan koskaan ole niin priimaa kuin mitä siihen käytetty aika antaisi ymmärtää, joten opettelen puskemaan ulos valmista vähemmällä säädöllä ja hioa niitä sitten ensimmäisen version ulos tultua.
Joten ole hyvä, tässä ensimmäinen blogiteksti. Vielä hiomaton. Tai ehkä ensimmäisen tekstin kuuluukin olla vähän surkea, jotta siihen voi palata ihmettelemään miten surkeaa juttujen laatu oli “silloin alkuvaiheessa” ja ihailla asiaankuuluvaa kehityskaarta.
Joka tapauksessa, blogini ei ole enää tämän jälkeen tyhjä. Nyt voin keskittyä kirjoittamaan aiheista mitkä kiinnostaa minua ja toivottavasti myös sinua; vanhat talot, puutarha ja näitä kahta teemaa yhdistävä ekologisempi elämäntapa josta haaveilemme mutta jota pitää jatkuvasti opetella.